Aina välillä törmään ajatukseen, onko elämä tosiaan vertailua varten?

Kun suorittaja on saanut oravanpyöränsä vinhaan vauhtiin, on liikettä vaikea saada hidastumaan, saati pysähtymään.

Lomat alkavat olla taakse jäänyttä elämää. On palattu päiväkoteihin, kouluihin ja työpöytien äärelle. Ja ei aikaakaan, kun ensimmäinen nenä punoittaa ja kaktus ilmaantuu kurkkua karhentamaan.

Koulujen alku merkitsee uuteen päiväjärjestykseen siirtymistä. Syksyn tulo tarkoittaa monelle myös harrastusten, opintojen ja muiden uusien juttujen aloittamista, takaisin työpöydän ääreen palaamista.

Tällä kertaa jaan sinulle parhaan aamurutiinini, jota en kerta kaikkiaan halua jättää väliin ilman erinomaisen hyvää syytä. Vaikka se onkin osastoa "päiväni murmelina," se on silti tärkein ja rakkain, tuttu ja turvallinen. Sen jälkeen olen valmis uuteen päivään levollisin mielin, oli tulossa mitä tahansa.

Herkkä herkistyy helposti. Tunteilee ja eläytyy joka solullaan. Ihanaa ja kamalaa! Annatko sinä tunteittesi näkyä?

Kiitollisuus ravitsee yhtälailla kehoa ja mieltä. On jopa tutkimustietoa, että kiitollisuus lisää hyvinvointia ja elämänlaatua. Se on aidoimmillaan kehollinen tunne ja mielentila. Itsestään selvää kiitollisuus ei toki ole, mutta sitä voi harjoitella. On ollut sydäntälämmittävää huomata, että harjoitus tekee mestarin tässäkin asiassa.

Viime kerralla kirjoitin epämukavuus-teemasta. Jatketaanpa vielä saman aiheen äärellä. Nimittäin jännittämisen. Mikä sen epämukavampaa onkaan?

Olenpa tässä viimeaikoina huomannut, että epämukavuusalueella touhuilusta on tullut näköjään itselleni "uusi normaali." Olen sitä aina välillä jäänyt ihmettelemään ja hämmästelemään. Miten näin on oikein päässyt käymään? Varsinkin viimeinen vuosi on tullut mentyä ja tehtyä jatkuvalla syötöllä sellaisia juttuja, joihin aiemmin en olisi ikinä uskonut...

Juhannus on parasta mahdollista aikaa hömpälle! Ainakin minusta. Aikuisena hömppä meinaa joskus vain unohtua, kun on muka niin kiireinen, tärkeilevä ja vakavissaan.