Myönnän sen ihan rehellisesti. Olen melkoinen umpiluupää. Tarvitsen siitä säännöllisesti muistutusta ihan reippaan tuntuvasti.

Ai mikä? No erityisherkän mieli. Ei hetken rauhaa. Jatkuva mylly pyörii aamusta iltaan ja pahimmassa tapauksessa illasta aamuun.

Tänään joka aamuisella kävelylläni varhaisen kesäaamun huumaavista tuoksuista nauttiessani tulin pohtineeksi kävelemisen taitoa. Olen itse joutunut opettelemaan tämän perustaidon muutamien viimevuosien aikana ihan kokonaan uudelleen. En siksi, että olisin ollut liikuntakyvytön ja siitä kuntoutuakseni, vaan siksi, että olin täysin kadottanut vuosien...

Rakastan luontoa. Joka-aamuiset kävelyni suuntaan lähistöllä sijaitsevan metsän tai pellon laitaan. En halua nähdä ihmisiä. Haluan nähdä luontoa. Ja kuulla. Ja aistia.

On vihdoin aika lunastaa varhain talvella antamani lupaus. Olen innoissani ja kiitollinen! Jännittää! Hyvällä tavalla. Seuraavassa johdatan sinut lupaukseeni:

Näen silmissäni jo hetkeä ennen katastrofia, mitä tulee tapahtumaan. Näkymätön kaveri olkapäällä varoittelee, minkä ehtii. "Tuo ei kannata. Älä vain tee tuota valintaa. Kierrä tuota kautta.." Mutta mitä minä teen? Painelen menemään, vaikka kaikki hälytysmerkit kilkattelevat sisäisissä korvissani.

Tiedän, tämä seuraava kertomukseni kuulostaa aika hassulta. Kerron sen silti. Olen äänille herkkä, erityisesti koville ja tietyllä taajuudella resonoiville. Myös sellainen sekava melu, kun liuta ihmisiä puhuu yhtä aikaa toistensa puheen päälle aiheuttaa tarpeen paeta paikalta. Siedän kyllä melua ja ääniä, mutta mitä väsyneempi olen, sitä enemmän...

Olen ollut koko ikäni "satutäti," kuten läheiseni ovat minua kuvailleet. Olen viettänyt hurjasti aikaa omissa mielikuvitusmaailmoissani ja olenpa osan maailmoistani kirjoittanut pöytälaatikkooni. Oma mielensisäinen elämä on ollut vilkas, runsas ja ihmeitä täynnä. Niin hyvässä, kuin pahassa.

Eräänä päivänä kotitoimistolla. Edessä keskittymistä vaativa kirjoitusurakka. Istun koneelle. Tuijotan ruutua hetken ja aloitan. Yksi lause muodostuu ruudulle, sitten toinen. Tämähän sujuu mukavasti. Auto ajaa ohi. Käännyn katsomaan sen kulkua ikkunasta. Meneepä siinä lenkkeilijäkin koiransa kanssa. Onpa söpö. Koira, ei lenkkeilijä.

Jos moni asia menee ihon alle, niin on myös aika vaikea olla pahoittamatta mieltään. Kyllä, myönnän auliisti, miten ärsyttävä piirre se on. Jokin olemattoman pieni sana tai ele saa aikaan loukkaantumisen. Mieliala on puolessa sekunnissa pilalla. Yleensä toisella osapuolella ei ole harmainta aavistustakaan, mitä tuo ehkä huolimattomasti muotoiltu...