Totuus on tarua ihmeellisempää
Olen ollut koko ikäni "satutäti," kuten läheiseni ovat minua kuvailleet. Olen viettänyt hurjasti aikaa omissa mielikuvitusmaailmoissani ja olenpa osan maailmoistani kirjoittanut pöytälaatikkooni. Oma mielensisäinen elämä on ollut vilkas, runsas ja ihmeitä täynnä. Niin hyvässä, kuin pahassa.
Lapsena sain rönsyillä, minkä ehdin. Kehittelin kaiken aikaa satuja ja tarinoita, juttelin mielikuvituskavereiden kanssa, suunnittelin suuria ja ihmeellisiä asioita. Minusta tuntui, että kaikki oli mahdollista. Mikä ihana kasvualusta luovuudelle!
Ja sitten se iski vasten kasvoja. Koulu, normit, säännöt. Ankara, harmaa, vakava ja vaatimuksia täynnä oleva maailma. Yhtäkkiä ei ollutkaan sopivaa kertoa keijukaisista ja poutapilvissä asuvista otuksista tai kulkea ympäriinsä pitsiverhoihin pukeutuneena prinsessana. Kesken kaiken se olikin lapsellista ja hävettävää. Miten surullista! Pienen herkän tytön elämä mullistui, kun tulevaisuus näyttäytyikin ahtaina laatikoina. Neliön muotoiseen koloon on kovin vaikea saada pyöreää palaa asettumaan. Tarvitaan hiomista ja väkisin ahtamista.
Rikkaan mielikuvituksen ansiosta sain onneksi kuitenkin aina tiukan paikan tullen paeta omiin taianomaisiin maailmoihini. Silti koin suurta kipuilua ja sisäistä ristiriitaa siitä, olenko sittenkin outo ja vääränlainen, kun mieleni ei sopeutunut ympäristön vaatimuksiin ja oletuksiin. Olen syvästi kiitollinen vanhemmilleni, joilta sain aina kannustusta ja rohkaisua olla oma ainutlaatuinen itseni. Se sai minut sisimmässäni uskomaan itseeni, vaikka muu yhteiskunta teki parhaansa väittää jotain ihan muuta.
Tämä kipuiluni kesti kohtuuttoman kauan. Vasta aikuisiällä sallin itseni olla juuri se "satutäti", miksi olin syntynytkin. Minun maailmani on täynnä ihmeitä ja ihmeellisyyksiä. Oikeastaan säälin niitä, jotka näkevät kaiken "normaalien" linssien läpi. Niin paljosta he jäävät paitsi. Sillä totuus on minulle paljon tarua ihmeellisempää!
