Suorittajan sudenkuopat

Kun suorittaja on saanut oravanpyöränsä vinhaan vauhtiin, on liikettä vaikea saada hidastumaan, saati pysähtymään.

Ennen kuin muutosta voi tapahtua, on ensin..

Havahduttava: Hetkinen! Mitä ihmettä oikein teen?

Tiedostettava: "Tämä ei tunnu enää hyvältä, ei oikealta."

Tunnistettava: "Olen kainaloitani myöten suorittamisen kierteessä."

Otettava ensimmäinen askel kohti muutosta..

Mutta ennen kuin mitään alkaa todellisuudessa tapahtua, on kohdattava tilanne, jossa mitta tulee täyteen. Toisen mitta täyttyy hiukan nopeammin ja toisella mitta venyy ja paukkuu, pursuilee ja tulvii yli äyräiden pitkänkin aikaa. Ei auta, että ihmiset ympärillä asiasta huomauttelevat, ystävällisiä neuvoja jakavat tai komentelevat. Ymmärryksen on lähdettävä itsestä. Ja kivun kautta se usein tapahtuukin.

Kun suorittaja lopulta alkaa enemmän tai vähemmän varovasti haparoida omien rajojensa asettamista, ei ole ollenkaan kirkossa kuulutettu, että ympäristö sopeutuisi tilanteeseen aivan mukisematta. Niin kuin ei olisi jo tarpeeksi, että uupumuksen partaalla hoiperteleva vihdoin yrittää seisoa epäröiden omalla puolellaan.

Liian usein on luvassa vastustusta. Nousee ehkä kauhea haloo: "Mitä tuo nyt oikein meinaa?" "Onpa siitä tullut yhtäkkiä itserakas." Ja suorittamisesta irti räpiköivä käy intensiivistä päänsisäistä kamppailua: "Palaanko sittenkin entiseen?" "Mitä muutkin ajattelevat." "Nyt petän kaikkien odotukset."

Silti kaikessa karussa ristiriitaisuudessa totuus on se, että jokaisen on oltava ensisijaisesti itsensä puolella. Kukaan muu ei voi tietää, mikä sinulle on tarpeeksi, mikä riittää ja milloin on aika tehdä valintoja, jotta voimavarasi riittävät. Tässäkin on kyse hyvin pitkälle tasapainosta. Ja jokaisella on siitä oma kokemuksensa.