Sallitko itsesi sairastaa?

Lomat alkavat olla taakse jäänyttä elämää. On palattu päiväkoteihin, kouluihin ja työpöytien äärelle. Ja ei aikaakaan, kun ensimmäinen nenä punoittaa ja kaktus ilmaantuu kurkkua karhentamaan.

Viime aikoina olen todella pysähtynyt sairastamisen ja levon tarpeen teeman äärelle. Miksi onkin niin vaikeaa antaa lupa olla ja levätä. Ja vielä riittävästi?

Herkän mieli on vielä kaiken kukkuraksi varustettu melkoisella valikoimalla syyllisyyttä, huonoa omaatuntoa, häpeää ja ties mitä. Nämä ominaisuudet nostavat päätään heti, kun on valinnan paikka: mennäkö eteenpäin pää kainalossa vai pää tyynyssä.

Tuossa jokunen viikko sitten itse podin ihan tavallista nuhaa. Veto oli ihan poissa. Linnoittauduin peräkammariin vanhalle hetekalle pötköttämään. Ajattelin, että katsotaanpa, miltä tuntuu vain olla ja huilia. Näin tuoreena yrittäjänä, ei sairaslomaa tunneta, mutta eipä työnantajakaan kaipaile. Olo oli aivan epätodellinen. Tässä olen ja maailma ei kaadu. Voin ja saan olla. Vain kissat vieressä vaihtoivat vahtivuoroa. Kaikesta tukkoisuudesta huolimatta, lähes nautin tilanteesta. Ihmeellistä.

Reilusti yli kahteenkymmeneen vuoteen en ole itseni sallinut sairastaa ja levätä kunnolla. Miksi? Koska en ole voinut. Omasta mielestäni. Koska olen ajatellut, että kaikki on kiinni minusta, minä kannattelen kaikkea ja olen kaikesta ja kaikista vastuussa. Ja tiedän myös sen, että olen huijannut itseäni uskollisesti vuodesta toiseen, pöpöstä seuraavaan.

Mutta entä jos läheinen tai työkaveri sairastaa? Voi! He tarvitsevat huolenpitoa ja kunnon lepoa. Tietysti! Sehän on ainoa järkevä ratkaisu. Voin ehdottomasti myös tehdä heidän työnsä.

No, kaikkihan sen tietää, että järjen kanssa tässä sankariviitan perässä laahaamisessa ei ole mitään tekemistä. Erityisherkän mieli kaipaa itsemyötätunnon opettelua. Kerrasta toiseen muistuttelua, mikä on tarpeen ja mikä on riittävää. Mitä keho kaipaa, entä mieli. Ei muiden keho ja mieli, vaan oma.