Paistinpannulla vai ilman?

Myönnän sen ihan rehellisesti. Olen melkoinen umpiluupää. Tarvitsen siitä säännöllisesti muistutusta ihan reippaan tuntuvasti.

Kun on saanut herkän luonteenlaadun, joka innostuu ja inspiroituu helposti, on toipuva suorittaja ja entinen ammattihuolehtija/murehtija, ei liene yllätys, että sitä arkeen mahtuu kaikenmoista isompaa ja pienempää haastetta. Homman ytimessä on se, että kun on touhu päällä, ei millään malta hidastaa. Ei, vaikka kaikki kehon ja mielen hälytysvalot killittävät kirkkaan punaisella.

No, jos ei sitten ajoissa hidasta, niin ennen pitkää sitä sitten pysähdytään. Tästä hetkestä olen pitkään käyttänyt termiä "paistinpannulla päähän." Tarkoittaa sitä, että luonto ottaa ohjat käsiin. Eikä yleensä niin kovin hienovaraisesti. Pysähdytään niin, että tuntuu. Kuin tulisi paistinpannusta päähän. 

Ikävä kyllä, vaikka olen vuosikausia harjoitellut hidastamista ja itseni kuuntelua, tarvitsen aina välillä muistutusta. Pääni on jo kolhiintunut ihan kunnolla matkan varrella, sillä kaiken kukkuraksi olen jostain syystä niin umpiluupäinen. Pelkkä teflon ei ole riittänyt, vaan ihan kunnon valurautaa olen tarvinnut pysähtyäkseni.

Heitänpä tässä vaikka esimerkkinä tilanteen, kun tunnen tulevani sairaaksi. Kuume nousee, on paha ja voimaton olo. Hädin tuskin koivet kantavat. Mitä minä teen? Suorittaja-minä puskee pintaan hädissään. Nyt äkkiä pitää siivota, tehdä ruokaa pariksi päiväksi ja hoitaa nopsaan kaikki tekemättömät työt, että voin sitten myöhemmin rauhassa sairastaa. Siis mitä että?! Jos joku läheiseni näin tekisi, olisin kamalan kiukkuinen ja komentaisin hänet tuotapikaa petiin peiton alle. Mutta itseäni en meinaa saada kuriin. Sitten sitä sairastetaan ihan urakalla. Ja peitellään nolona taas uutta kuhmua otsalohkossa.

Onneksi näin käy enää hyvin harvoin, jos silloinkaan. Mutta kova koulu on pitänyt käydä. Hitaasti hyvää tulee. Kaikessa.