Mielensäpahoittaja

Jos moni asia menee ihon alle, niin on myös aika vaikea olla pahoittamatta mieltään. Kyllä, myönnän auliisti, miten ärsyttävä piirre se on. Jokin olemattoman pieni sana tai ele saa aikaan loukkaantumisen. Mieliala on puolessa sekunnissa pilalla. Yleensä toisella osapuolella ei ole harmainta aavistustakaan, mitä tuo ehkä huolimattomasti muotoiltu sivulause sai aikaan. Ja toisaalta hyvä niin. 

Ja kyllä, meillä erityisherkillä on usein myös norsun muisti. Viemme hautaan asti painavan repullisen isoja möläyksiä ja mitättömän pieniä sutkautuksia, jotka ovat meitä silittäneet ikävästi vastakarvaan. Ja ei, emme voi vain lopettaa kuin seinään ja antaa sanojen mennä kuten vesi hanhen selästä konsanaan. Emme halua herkkähipiäisen mainetta, emme olla hankalia, emme nättinokkaisia. Siksi on usein helpompi pitää harmituksen harmaa pilvi piilossa oman pipon alla. Antaa sen siellä aikansa muhia ja siirtyä sitten muina miehinä seuraavaan.

Ja annas olla, jos herkkä huomaa pahoittaneensa toisen mielen. Se on sentään jo pahinta, mitä voi tapahtua. Voi sitä märehtimisen ja murehtimisen ja itsesyytöksen määrää. Se ei menekään ohi nukkumalla yön yli, joka toisin sanoen valvotaan silmien ympärykset punaisina. 

Toisaalta sellaisena päivänä, kun on muistanut kuunnella itseä ja ottanut aina välillä pieniä huilitaukoja, ei ne ihan kaikki piikkipallot takerru helmoihin. Hyvällä ja levänneellä mielellä ei hoksaa kaikesta harmistua ja mieltänsä pahoittaa. Elämä näyttää valoisammalta ja reppu selässä tuntuu ihmeen paljon kevyemmältä.