Luonto liikuttaa

Rakastan luontoa. Joka-aamuiset kävelyni suuntaan lähistöllä sijaitsevan metsän tai pellon laitaan. En halua nähdä ihmisiä. Haluan nähdä luontoa. Ja kuulla. Ja aistia.

Näin kesän korvalla on ihastuttavaa seurata ympäristössä tapahtuvaa touhua ja tohinaa. Kaikki herää kohisten eloon. Jollain tavalla alkukesä on iloista, pursuilevaa ja pirskahtelevaa. Yhtäkkiä en muista talvea olleenkaan, vaikka vain muutama viikko sitten maata peitti vielä lumivalkea vaippa.

Huomaan aina kävellessäni, että poskeni alkavat paluumatkalla kipeytyä. Miksikö? Hymyilystä. Ilmeisesti hymylihakseni ovat hieman "kuntoilun" tarpeessa, koska selvästi rasittuvat tällaisesta lyhytkestoisesta ilahtumisesta.

Tänään olin matkalla kohti mäennyppylää metsän laitaa kulkevaa kapeaa tietä pitkin. Varhaiset aamun säteet osuivat hienonhienoon hämähäkin taiteilemaan rihmaan, joka kulki reilun metrin korkeudella tien poikki puusta puuhun vietynä. En ollenkaan arvaa, miten tämä ohut lanka oli kuljetettu näin hienosti puolelta toiselle. 

Pysähdyin sitä ihailemaan. Ja hetken arvioituani en arvannut sitä ylittää, enkä alittaa. En halunnut tätä aamukasteista taideteosta (kulkureittiä tai ansaa) vahingoittaa. Siispä ihasteltuani tätä näkyä aikani käännyin palatakseni takaisin. 

Herkät tekevät hienovaraisia havaintoja ympäristöstään. He havaitsevat paljon yksityiskohtia ja eläytyvät vahvasti. Luonto tarjoaa loppumattoman lähteen liikuttaa ihmistä monin tavoin. Annetaan sille mahdollisuus tulla lähelle.