Kävelemisen taidon opettelua
Tänään joka aamuisella kävelylläni varhaisen kesäaamun huumaavista tuoksuista nauttiessani tulin pohtineeksi kävelemisen taitoa. Olen itse joutunut opettelemaan tämän perustaidon muutamien viimevuosien aikana ihan kokonaan uudelleen. En siksi, että olisin ollut liikuntakyvytön ja siitä kuntoutuakseni, vaan siksi, että olin täysin kadottanut vuosien saatossa läsnäolevan liikkumisen taidon.
Jossain vaiheessa, kun väsymyksestä toipuessani yritin rauhoitella hermostoani ja suoda lempeää liikettä keholleni, tajusin mielentilani heijastuvan suoraan liikkumiseeni. Mitä kuormittuneempi olo ja mitä enemmän pää täynnä ajatusten sekamelskaa, sitä nopeampi askel ja katse tiukasti maassa. Huomasin, että tällöin kävely tuli tehtyä, kun niin piti tehdä. Tuli liikuttua. Kotiin palatessani tajusin, että en ollut havainnut mitään ympäristöstäni ja minkä reitin olin kulkenut. Hyvä, kun osasin sanoa, satoiko vai paistoi. Eikä olo ollut hitustakaan parempi. Tulipahan tehtyä.
Sitten aloin jälleen opetella kävelemisen jaloa taitoa. Ensin pakotin itseni pysähtymään hetkeksi, kun huomasin taas kiirehtiväni askelia. Katselin taivaan pilviä tai lähipuiden latvoja. Kuuntelin lintujen laulua. Sitten taas jatkoin matkaa hitaammin ja katse nostettuna tienpinnasta ympäristöön. Ja taas uudelleen huomasin kiirehtiväni. Kerta toisensa jälkeen. Ajattelin, että voiko tämä todella olla niin vaikeaa?!
Sitten sinnikkään harjoittelun ja lempeän muistuttelun myötä huomasin eräänä päivänä, että tämähän sujuu hienosti! Huomasin, että keho ja mieli alkoivat kaivata näitä rauhallisia läsnäolon hetkiä aamuvarhain. Päivä alkoi ihan erilaisella tavalla, kun annoin sille mahdollisuuden tällaiseen palauttavaan hetkeen jo pian heräämisen jälkeen. Ajatusten virta rauhoittui, aistit saivat imeä itseensä ympäröivän luonnon eheyttäviä voimavaroja. Kävelyn jälkeen oloni oli, kuin uudesti syntynyt. Ihanaa!
Liian usein liikkuminen merkitsee meille numeroita, askelten määrää, sykettä, kaloreita, mitä milloinkin. Suoritamme sitä napit korvilla, emmekä oikeastaan näe tai kuule, mitä luonnolla on meille asiaa. Tai meillä itsellämme. Voisitko kuitenkin välillä suoda itsellesi liikkumisen hetken ilman mitään vaatimuksia tai tavoitteita? Vain olla läsnä, kuunnella ja vastaanottaa?
