Itku pitkästä ilosta..

Tuo kulunut sananparsi sisältää kyllä hitusen totuutta erityisherkän elämää ajatellen..

Viime viikonloppuna kohtasin rakkaita läheisiä ja juttelin monet pitkät kuulumistenvaihdot puhelimessa. Oli kerta kaikkiaan ihanaa pitkästä aikaa olla ja nähdä ja kuulla. Sunnuntai-iltana olo oli onnellisen uupunut ja ajattelin, että olipa mukava viikonloppu. Ja olihan se.

Maanantaiaamu valkeni tikkuisena ja väsyneenä. Aivan kuin täi tervassa yritin käynnistellä kotitoimistotyöpäivääni. Mikään ei huvittanut, väsytti, nukutti ja vähän ärsyttikin. Olo oli samaan aikaan levoton ja laahustava. Ei tälläkään kertaa tullut olotilani yllätyksenä, mutta silti hiukan odottamatta. Noloa myöntää.

Olen elämyshakuinen erityisherkkä. Se tarkoittaa sitä, että pidän vaihtelusta ja mielelläni keksin itselleni, jos jonkinlaista puuhaa ja osallistumista. Kyllästyn herkästi päivästä toiseen jatkuviin rutiineihin. Kaipaan sellaisia turvallisia ja omaehtoisia elämyksiä arkeeni. Toisaalta tämä "huvi" vaatii myös riittävästi aikaa ja mahdollisuutta palautua. Monesti tämä piirteeni asettaa polulleni myös hiukan mutkia ja kuoppia. Jaksan mennä viuhtoa ja innostua hetken aikaa ja sitten se vääjäämättä tulee. Stop tykkänään. Virta loppuu kuin seinään ja on pakko vetäytyä, levätä ja palautua.

Ikävä kyllä elämäni on liian paljon ollut on-off-menoa. On ihmeellisen vaikeaa muistuttaa itseään, että tasaisempi rytmi voisi palvella hyvinvointiani paremmin. Ja, kun innostun ja inspiroidun, niin taas sitä mennään. Ei ole tarpeen sulkeutua maailmalta ja elämältä, mutta se kuuluisa kultainen keskitie olisi arvossa arvaamattomassa myös elämyshakuiselle herkälle. Mutta harjoitus tekee vähitellen viisaammaksi (ei sentään mestariksi). Minuakin.