Innostaako vai masentaako syksy erityisherkkää?
Koulujen alku merkitsee uuteen päiväjärjestykseen siirtymistä. Syksyn tulo tarkoittaa monelle myös harrastusten, opintojen ja muiden uusien juttujen aloittamista, takaisin työpöydän ääreen palaamista.
Ei ole tavatonta, että tulee ahnehtineeksi vähän sitä sun tätä ja kalenteri täyttyy ihan huomaamatta. Herkän kohdalla monesti tekemisestä innostuminen saattaa merkitä lopulta pettymyksiä, kun voimavarat eivät riitäkään kaikkeen kivaan, mihin haluaisi ryhtyä. Tällöin ei myöskään auta yhtään, että vertailee itseään muihin. "Kaikki muutkin menee ja tekee!" Minä ainakin rehellisesti nostan täällä käden pystyyn myöntymisen merkiksi.
Tarvitseeko sitten olla aina niin kauhean aktiivinen? Saada kauhean paljon aikaan? Miksi luomme itsellemme mittareita, jotka vaativat jatkuvasti enemmän ja enemmän? Olemmeko sitten sen onnellisempia ja parempia ihmisiä, jos ehdimme harrastaa jokaisena viikon iltana jotain? Olla mukana monessa ja kuulua yhdistyksiin ja työryhmiin? Kaikki kunnia vapaaehtoistoiminnalle ja ahkerille ihmisille, heitä en väheksy missään nimessä. Mutta missä balanssi itse kunkin kohdalla? Kas, siinä hyvä kysymys.
Muistan omalla kohdallani hyvin herättävän hetken. Olin silloin vajaa kaksikymppinen opiskelija. Jo silloin olin vahvasti suorituskeskeinen. Lunastin sillä tavoin mielestäni paikkaani maailmassa ja yhteiskunnassa. Opettajani huolestui tahdistani ja piti minulle puhuttelun: "Kuulepas Pia-Maria. Et jaksa pitkään tuolla tahdilla, kun teet niin paljon asioita jatkuvasti ja vaadit itseltäsi vain parasta. Opiskelu ei ole koko elämä. Yritä ottaa edes puoli tuntia joka viikko itsellesi omaa aikaa, niin huolehdit itsestäsi paremmin."
Havahduin ja hermostuin. Havahduin ikään kuin unesta, että hetkinen, tämäkö on nyt sitten tilanne, että muut huolestuvat menostani? Ja hermostuin, että miten kukaan voi sanoa, mitään niin typerää, että puoli tuntia viikossa omaa aikaa olisi muka muutos parempaan millään mittarilla tarkasteltuna?
Tuumittuani hetken tajusin, että tämähän oli vallan hyvä potkaisu suorittajan takalistoon. En ollut oikein itsekään tajunnut minkälaiseen tekemisen moodiin olin itseni ohjaillut. Totesin myös, että 30 minuuttia omaa aikaa palautumiseen ei riitä kenellekään, edes minulle. Tämä olisi siis merkittävä hetki, koska vielä 25 vuoden jälkeenkin sitä muistelen ja päivittelen.
En väitä, että tilanteeni olisi korjaantunut siitä päivästä eteenpäin. Katinkontit. Se oli vasta ensimmäinen havahtumisen hetki. On vaadittu lukemattomia pysähdyksiä pohtimaan, onko tämä todella tarpeen? Pärjäisinkö ilman tätä? Palveleeko tämä minua?
Osaatko sinä kuunnella itseäsi? Maltatko pysähtyä kysymään itseltäsi, mitä kehosi ja mielesi todella tarvitsevat? Kuunteletko voimavarojasi vai pusketko hampaat irvessä? Pitääkö aina mennä läpi harmaan kiven? Voisiko sen joskus kiertää?
