Epämukavasta mukavaa?
Olenpa tässä viimeaikoina huomannut, että epämukavuusalueella touhuilusta on tullut näköjään itselleni "uusi normaali." Olen sitä aina välillä jäänyt ihmettelemään ja hämmästelemään. Miten näin on oikein päässyt käymään? Varsinkin viimeinen vuosi on tullut mentyä ja tehtyä jatkuvalla syötöllä sellaisia juttuja, joihin aiemmin en olisi ikinä uskonut kykeneväni.
Erityisherkkä on usein melkoinen varmistelija, huolehtija ja murehtija. Sitä käy jo etukäteen kaikki mahdolliset kauhuskenaariot läpi etuperin ja takaperin eritoten kaikesta uudesta, oudosta ja erilaisesta. "Ettei nyt vaan sattuisi mitään" -periaate ohjaa liian usein jarruttelemaan, välttelemään, ehkä jopa luopumaan sellaisista asioista, joissa kokee olevansa epämukavuusalueella. Epävarmuus ei ole herkän paras kaveri. Pelko on epävarmuuden serkkupoika ja uskollinen perässä raahautuva heppu. Sitä on kauhean vaikea karistella kannoiltaan, ilman että kohtaa tämän kasvoista kasvoihin.
Vuosia sitten otin kiinni härkää sarvista, tai paremminkin pelkoa raivelista. Mitta tuli yksinkertaisesti täyteen. Olin lopen kyllästynyt siihen, että pelko sitäsuntätä kohtaan rajoitti elämääni hurjasti. Tärkeitä asioita jäi tapahtumatta, unelmia toteutumatta ja luimistelin varmuuden vuoksi takavasemmalla. Harmitti ja ärsytti. Lopulta raivostutti.
Olen kuitenkin perusluonteeltani elämyshakuinen, luova ja uusista asioista suunnattomasti inspiroituva. Niin mitäpä tekee jatkuva pelkääminen sellaiselle ihmiselle? Ei kerta kaikkiaan mitään hyvää. Sitä jumittaa ja odottelee "parempia aikoja" saapuvaksi. Katselee kadehtien sivusta, kun muut menee ja tekee ja uskaltaa.
Sitten, kun tämän päätökseni sain tehtyä, lähdin pelkoa kohti. Vau! Kerta toisensa jälkeen oltiin napit vastakkain sen kanssa. Ensin hiukan varovaisemmin. Sitten hiukan rohkeammin. Aina selvisin. Ei tullut maailmanloppua. Minä voitin vastustajani. Pelon nimittäin.
Eihän tämä polku tietenkään mikään suoraviivainen ole ollut. Mutta olen suunnattoman kiitollinen, että lähdin aikoinaan seuraamaan uusia tienviittoja kohti seikkailuja. Se on tuonut hurjaa vapauden tunnetta, rohkeutta ja voimaantumista. Minä osaan! Minäkin pystyn!
Tämä rohkelikoksi ryhtyminen on myös alkanut ruokkia itse itseään. Antaa tulla lisää vaan! Valmiina ollaan! Mitä seuraavaksi?
PS. Ihana mentorini Anna Noramaa Positiivinen kierre -blogissaan tarttui samaan aiheeseen. Siellä on minutkin mainittu! <3
PPS. Kuvassa toimistoassistenttini Reppuli, joka ei pelkää mitään (paitsi hiukan tosi kovia ääniä) ja on oman elämänsä rohkelikko. Johan ilmekin sen kertoo. :)
